Such a beautiful world in your dreams.

Taivas itkee, minä otan mallia ja itken mukana. Yhtä monta päivää taivaan kanssa putkeen. Tämän itkun jälkeen ei näy sateenkaarta. Ei onnellista loppua vaan lohduton tulevaisuus, vain harmaata ja mustaa. Joku kysyy miksi itken. Kun vihdoin saan suuni auki huomaan tilaisuuteni menneen. Myöhemmin tajuan ettei sitä koskaan ollutkaan. Ei pientäkään hätkähdystä sanoessani itsemurha. Ehkä itkuni on kohta itketty.

Kun sua kohdellaan kuin vainajaa, miinus kukat ja kunnioitus.

Kahdeksan täyttä päivää ja hajoan taas. Petän itseni ja nollaan saavutukset. En jaksa mitään, voi kunpa en olisi koskaan syntynytkään. En uskalla nousta vaa'alle, en katsoa peiliin, enkä sovittaa vaatteita päälleni. Ne huutavat vain, ilkkuvat läskejäni. En halua meikata enkä jaksa käydä suihkussa, ei sillä läskejä eikä rumuutta peitä. Miksi kaiken piti mennä näin? Miksi jo aloitettua on vaikea lopettaa?

Nothing's everlasting.

Olo on ahdas. Keho on täynnä, mieli tulvii yli mutta en oksenna. En fyysisesti. Tällä kertaa voin estää sen, en aio enää kumartaa posliinijumalaa. Kohta neljäs oksentamaton päivä takana, tätä ketjua en katkaise. Totuttelen syömään ja lopettamaan ajoissa. Totuttelen ajatukseen sen olevan normaalia. Ehkä tämän ei tarvitse olla ikuista. Eikä kukaan saa koskaan tietää.

We all will die.

Revi vaan maailmasi hajalle. Ja se nauraa. Nauraa tuskalle joka on alkanut vain jatkuakseen loputtomiin. Se on kuin isku päähän enkä jaksa enää laittaa vastaan. Ei ole enää mitään väliä. Voin syödä kaiken, koko maailman. Voin oksentaa sen kaiken ulos, sisäelimet ja luut. Tuska ei silti lopu. Aivoskannaus näyttää keskisormea, sydän kituu kivun keskellä joka on tullut jäädäkseen. Niistän verta enkä jaksa huolestua. Eikö enää ole selkeitä ajatuksia? Eikö enää ole voimia päättää että huomenna paastoan? Ei ole jäljellä enää mitään kun maailma peittyy paskaan ja me hukumme sen mukana.

Enkeleitä ei meille riitäkään.

Äiti, mulla ei oo kaikki hyvin. Ääni mun päässä huutaa liian lujaa. Syön vaikka se haukkuu läskiksi. Se käskee oksentamaan. Mä en halua kuunnella sitä mutta se ei ole hiljaa. Mua sattuu kurkkuun taas, taas tuli vertakin. Sydämeen pistää, pelkään että tää vie multa vielä hengen. Mä en osaa enää elää, autatko sä mua? Ei tää johdu susta. Anteeks että musta ei koskaan tullutkaan normaalia. Anteeks että mä olen näin vaikea. Rakastathan sä mua vaikka mä olen tällänen? Rakastatko sä mua vaikka mä olen läski?

Unissani mun maailma on kaunis.

Itken käheällä äänelläni. Kurkkuun sattuu. Murenen taas palasiksi lattialle, hautaudun häpeään ja itseinhoon. Mitä kaikkea söin, en edes muista enää. Haen kirugin veitsen laatikosta. Arvet muistuttavat häpeästä, terästä saa lohtua. Kipu kertoo että vielä elän. Siivoan jäljet pöntön reunoilta, piilotan todellisen elämäni todisteet. Voin vielä hymyillä muille vaikka sisältä minua syö pimeä tuska.

The word impossible says I'm possible.

Liikaa ruokaa. Joka aamu sanon samat sanat, tänään en syö. Kumarrun taas pöntön ylle, söin taas. Söin liikaa ja söin vielä lisää sen jälkeen. Hädissäni hypin, kulutan edes jotain. Vielä yksi x-hyppy, tee vielä yksi. Läskiläskiläski. Se minä olen, olen ollut ja tulen aina olemaan. Kauniit luut hautautuvat ihrakerroksen alle kun teen taas lisää leipää. Kumarran jälleen posliinijumalaa. Läski. Turtana jään makamaan ja kuuntelen. Sydän hakkaa, hakkaa liian lujaa. Sattuu, rintaan pistää. Sen olen ansainnut, kipu kaunistaa, läskit ei.

You are what you eat.

Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, on Jumalan turmeltava hänet; sillä Jumalan temppeli on pyhä ja sellaisia te olette. (1. Kor. 3:16-17)
Ei kukaan ota lihavaa pappia vakavasti. Ikuisesti pilkan kohde, ylensyönti on kuolemansynti. Läski pilaa ruumiin, se on myrkkyä joka syövyttää. On syöty liikaa, aivan liikaa. Syntinen olet jo valmiiksi. En lisää taakkaani syömällä, en tahdo.

I did it because you said I couldn't.

Palelen. Tuleeko kylmä sisältä vai ulkoa? Haluaisin keittää teetä, juoda lämmintä mutta en jaksa nousta. Joka soluun sattuu. Sieluun ja lihaksiin. En saa öisin unta enkä aamulla jaksa herätä. Päivät vain lipuvat ohi enkä tee mitään, en jaksa nostaa katsettani lattiasta. Haluaisin apua mutta sen pyytäminen on liian vaikeaa. Miksen voi vain myöntää pahaa oloani kun joku siitä kysyy. Itseinho vain kasvaa päivä päivältä.

I put my fingers into my eyes.

Poskeni sisäpinnat ovat haavoilla viikonlopun jälkeen. Taas. En koskaan opi. Syön niin että halkean, tunnen kuinka mahalaukkuni kiristyy äärimilleen, melkein repeää ja raahaudun kumartamaan posliinijumalaa. Itken mutta kohta jo syönkin lisää. Saatanan sika. Pakenen pois, suljen ulko-oven ja iltahämärään istun ulkona, poltan tupakan, toisen, ja taas uuden. Enpähän ainakaan syö. Enkä enää syökään ennen kuin pakko. Pieni ivallinen ääni kuiskailee päässäni löytäväni minut perjantaina taas keittiön kaapeilta suu täynnä. Oikeassahan se on. Mutta sen ei ole pakko olla. Tällä kertaa sanon vastaan, taistelen itseni pois. En halua enää oksentaa.

It's just another rainy day.

Lopetin juuri puhelun iskän kanssa. "Sä et oo syöny mitään. Nään sen täältä asti." Olenhan. Jopa sen verran ettei nälkäkään kurni. Taistelen pääni sisässä sitä ääntä vastaan että se on liikaa. Seuraava kysymys lähes pysäyttää sydämeni. "Ethän sä syö mitään laihdutuslääkkeitä?" Sekunnin tauko jossa on sekunti liikaa. Paljastuin. Ei olisi koskaan, ei koskaan pitänyt ottaa etiketillistä purkkia mukaan äitini luo, olisi pitänyt pakata ne rasiaan tai pussiin. Mutta en olisi voinut arvatakaan että tavaroitani tutkittaisiin. Puhelun lopetus nosti jo kyyneleet silmiini. "Lopetathan polttamisen." Eihän iskän siitä pitänyt tietää. Eikä äitin. Eikä kenenkään. Mihin voin enää luottaa kotona jos kaikki kulissit kaatuu niskaan?

Pieneltä sun elämäs täältä näyttää.

Lupasin syödä vasta launtaina. Syön jo lauantaina. Aionko syödä lauantaina? Jos jaksaisin, kävelisin kauppaan ostamaan roskaa ja söisin heti kaiken. Mutta en jaksa nousta. Tunnen oloni heikoksi. Haluan ahmia. Mutta en halua pilata tätä, olen paastonnut neljä päivää. Vielä yksi. Sitten syön. Jos jaksan. Jos haluan. Veriraita viime lauantaisessa oksennuksessa jäi kaivelemaan mieltä. "Tummuus voi olla jo kuivaa verta". Sitäkö se olikin? Miksi haluan lataa itseni täyteen paskaa kun tiedän mitä siitä seuraa?

thinK please.

Odotan että kello liikkuisi. Proteiinijauhejuoma odottaa mukissa, kylmä kahvi maistuu kurkussa. En voi vielä lähteä kotiin, en halua vielä mennä. Ehkä seuraavalla bussilla. Miksi pelkään olla kotona? Miksi turvapaikkani on vieraiden ihmisten keskellä paikassa jossa on epämiellyttävää asua tiukkojen sääntöjen ympäröimänä? Miksi en osaa sanoa ei möröille kodin kaapeissa, ruokamöröille? Nurkat on täynnä paskaa ja kun taas kotiin päästyäni alan huutamaan ettei mitään pitäisi ostaa ei kellään ole hyvä olla. Sama kaava toistuu aina ja taas löydän pääni pöntöstä suupielet suklaassa ja muruissa. Toivoisin voivani katkaista ketjun.

I believe in hell, because sometimes I think that I am living in it.

Poltan tupakan ja juoksen pois sateen tieltä. Lisää suodatinpusseja. Miksi ne ovat karkkien vieressä, sipsien edessä? Kävelen hyllyn ohi, en edes katso karkkeihin. EIEIEIEI. Kaikki tuijottavat, kaikki luulevat että olen ostamassa karkkia. Itkua nielien nappaan suodatinpussit ja pakenen hyllyjen välistä. Liikaa ihmisiä. Myyjät mulkoilevat paheksuvasti. Miksi ne seuraavat? Yritän rauhallisesti mennä kotiin, lukittaudun sisälle. En halua enää mennä ulos.

Ask me to show you perfect and I will show you a thin person.

Itkin ruokapöydässä pinaattikeiton edessä. Vihaan yhteisiä ruokailuja. Iskä sanoi haluavansa minun pitävän ruokapäiväkirjaa kun syön kuulemma niin vähän. En sanonut pitäväni sellaista jo. Lähdin pöydästä itkien pois. Olen lihonut neljä kiloa, vieläkö pitäisi lihoa lisää? En jaksa enää mitään, haluan vain täältä pois. Sormeni ovat turvonneet niin etteivät melkein taitu. Vihaan ruokaa. Vihaan maailmaa.

It's never enough until your heart stops beating.

Tiedätkö miltä tuntuu kun ei halua elää mutta ei uskalla kuolla? Haluaisin kadota pois. Haihtua vain ilmaan. En tiedä kumpi pahempaa, se, miten teen jatkuvasti henkisesti itsemurhaa, vai se, kuinka en uskalla lähteä täältä fyysisesti. Voin vain sanoa että läski luuseripaska ja syödä taas vähän lisää.

The only way out is through everything.

Vaaka näyttää kauniita lukemia mutta peili huutaa naamaa vasten "läskiläskiläski!". Mietin itkien miksi muut saa olla läskejä peittelemättä sitä ja kehtaavat olla tyytyväisiä itseensä. Onnellisiakin ovat. Miksi juuri minä en kelpaa näin? Miksi juuri minun läskit ovat rumat? Haluaisin rikkoa peilini, se huutaa rumia sanoja, näyttää ruman ihmisen. Ruman ihmisen joka rypee itsesäälissä eikä saa edes otetta omasta elämästään. Haluan vain olla laiha. Olemattoman pieni. Kadota tästä maailmasta.

Pain feels so much better than guilt.

Turvotus. Sietämätön tunne jota en vain pääse pakoon. Olen syönyt puolet maailmasta. Mahakin on sen kokoinen. Leviän joka suuntaan ja syön vain itkien lisää. En halua syödä, en halua. Lopettaminen on vain liian vaikeaa. Miksi, miksi, MIKSI en osaa lopettaa ajoissa? Miksi syömättömyys on nyt niin vaikeaa? Haluaisin vain kuolla pois, haluan kuolla mieluummin kuin olla tälläinen turvonnut, ällöttävä ja vastenmielinen läski joka vain syö, syö ja syö. Söin itsekurini kaiken muun mukana. En halua olla tällainen.

Only I can let myself fail.

Tunnen vatsani kurahtavan tyhjyydestä. Tiedän voivani välttää kouluruokailut huomenna ja ylihuomenna. Voisin olla taas ylpeä itsestäni ellen jatkuvasti ajattelisi miten kerron äidilleni kuinka vaikeaa on syöminen ja näyttäisin mihin pisteeseen kehoni ja painoni on tullut. Luulenko tosissani sen helpottavan mitään? Sen sijaan että saisin tukea terveelliseen syömiseen, jonka voisin hyväksyä, minut luultavasti pakkosyötettäisiin taas lihavaksi, ällöttäväksi möykyksi joka syö ilman mitään tunteita. Teen joskus huonoja päätöksiä mutta en todellakaan voi olla niin typerä että rikkoisin tämän kaiken nyt. Mistä tämä paranemismyönteisyys kumpuaa? En halua sitä, en halua parantua, haluan olla laiha ja olemattoman pieni.

You can't be small if you eat it all.

Tunnen itseni suureksi epäonnistujaksi. Lupasin itselleni etten rikkoisi viikkorutiinejani vaikka olinkin kotona. Mutta se tunne kun äitini halasi minua ja tunsi selkärankani ja sanoi heikosti minun haihtuvan kohta olemattomiin oli niin pysähdyttävä. En kieltäytynyt mistään mitä hän sen jälkeen tarjosi, en halunnut satuttaa syömättömyydelläni. Lauantaina syöminen ei enää itkettänyt. Tänään murruin uudestaan. Tajusin miten yhdessä viikonlopussa olen paisunut taas valtavaksi. En uskaltanut enää käydä vaa'alla ennen lähtöäni, olisin ehkä pyörtynyt. Itkien tein vatsalihaksia vaikka lihakset huutaa armoa mutta tämä turvotuksen tunne on niin oksettava. Tartuin kirurgin veitseen pitkästä aikaa. En saa enää olla niin heikko.

Nothing tastes as good as thin feels.

Aika ennen perjantaita on aina ahdistava. Tiedän etten ole syönyt paljoa, ja sekin mitä olen syönyt on ollut terveellistä ja kevyttä. Silti tuntuu kuin reiteni leviäisivät. Olo ei tunnu kevyeltä ja suussa maistuu jokin rouheinen. Tuskaisen sietämätön olo. Haluaisin huutaa. Kovaa ja pitkään. Huutaa ulos kaiken paranemismyönteisyyden joka antaa luvan kaikkeen. Se ei tule kuin kotona. Haluaisin kotona olla niin kuin kaikki olisi hyvin. Mutta tiedän sen jatkuvan pahan olon tunteen joka seuraa kun syön "niin kuin kaikki muutkin". Tiedän miten lihon jos syön. En haluaisi mennä kotiin. Mutta voinko mennä muuallekaan? Naama irvistetyssä hymyssä voin taas kauniisti sanoa "kaikki on hyvin" ja potkia paranemismyönteisyyden alimpaan Helvettiin kauniiden vaakalukujen tieltä.

I'm not there yet, but i'm closer than i was yesterday.

En tiedä ahdistaako vai lohduttaako ajatus siitä että paino ei ole tippunut viikossa yhtään. Sain anteeksi kaikki ruuat jotka menin ajattelemattomuuttani syömään, mutta toisaalta en ole yhtään lähempänä tavoitettani kuin olin viikko sitten. Tänään pitkäperjantaina paastoan jo pelkästään Jeesuksen vuoksi. Ei, en ole kiihkouskovainen vaikka en uskoani kielläkään. Käytän vain kaikki syyt hyväksi. Toisaalta pääsiäinen on vasta tulossa. Silloin tunnetusti kaikki ahmivat, onhan se pääsy paastosta. Nekin ahmivat, jotka eivät ole tunteneet paaston nälkää. Ahmikoon minunkin puolesta, likaiset siat.
Heitin ensimmäistä kertaa ruokaa roskiin. En ole koskaan ennen kyennyt siihen, onhan ruoka kallista eikä raha muutenkaan riitä kaikkeen. Mutta banaanilastut ja kakku päätyivät muun kaltaisensa joukkoon. Yllätyin kun ei kaduta yhtään. Se on vain pois vaakalukemasta.

Hunger hurts, but starving works.

Päässäni kaikuu pienen pieni ääni. Se kiljuu ja käskee minua lopettamaan jo, olen jo tarpeeksi kevyt.Voisin syödä paljon enemmän. Mutta sen vaimentaa toinen, voimakkaampi ääni joka ei anna jalkojen pysähtyä edes istuessani, en ole vielä tavoitteessani. Jokainen liike polttaa kaloreita, jokainen poltettu ja syömättä jätetty kalori on lähempänä täydellisyyttä. En voi vielä lopettaa. Enkä halua lopettaa. Hiljennän äänen päässäni joka käskee syömään ja kuuntelen kuinka mahani murahtaa tyhjyydestä. Olen taas vähän lähempänä täydellisyyttä.

If you dream it, you can do it.

En tiedä miten kykenen katsomaan itseäni peilistä. Epätoivoisesti yritän painella kylkiäni, tuntuvatko luut vielä? Tuntuu ne, mutta tuntuuko ne yhtä selkeästi kuin ennen? Tuntuuko ne selkeämmin? Tunnenko oikeasti enää mitään?
En syönyt tänään. En halua syödä enää. Jokaisesta suupalasta seuraa liian paha olo, jokaisesta ruuanmurusta kaapissa seuraa liian suuri vastuu. Velvollisuus syödä. En enää osta ruokaa.
Pitkäperjantaina Jeesus ristiinnaulittiin. Se on surupäivä, paaston päivä. Minulle se saa olla onnistumisen päivä kun nousen taas vaa'alle. Jeesus antaa syntini anteeksi, anteeksi syödyn ruuan joka painaa kiven lailla. Nälkä kertoo vain onnistumisesta ja tällä kertaa mikään ei estä pienintä vaakalukemaa ikinä.

Don't eat anything today that you'll regret tomorrow.

Tuntuu kuin sisälläni velloisi syövyttävää ainetta, kemikaalia joka tappaa minua sisältä pala palalta. Tiesin etten olisi saanut syödä, söin silti. Söin vielä lisääkin. Ja uudestaan sen jälkeen. En voi edes peiliin katsoa inhoamatta itseäni. Näen vain säälittävän ihraisan möykyn joka ei voi vastustaa syömisen valtaa. Kysyn yhä uudestaan ja uudestaan, kannattiko se kaikki? Ei. Tämä syyllisyydentunne jahtaa vielä pitkään, se ei jätä rauhaan. Pilasin kaiken juuri kun olin saavuttanut niin paljon. Ruoka ei poista sitä tyhjiötä sielussa jonka se aiheuttaa. Syöminen on pahasta, ei se auta ketään.

I won't take orders from a cookie.

Itken melkein kun en omista vaakaa. Kolmeen päivään en ole syönyt mutta silti tuntuu kuin paisuisin. Mittanauha näyttää kapenevaa vyötäröä ja tarvitsin lastenosastolta ostetuissa housuissa vyötä mutta silti tunnen itseni heikoksi luuseriksi. Pelkään perjantain punnitusta. Mitä jos paino ei olekaan laskenut? Entä jos, vielä pahempaa, se on noussut? Olen päässyt jo niin pitkälle. Tässä vaiheessa ei enää vaan voi luovuttaa. En halua pilata tätä kaikkea mitä olen jo saavuttanut. En ole koskaan tarpeeksi kevyt mutta koskaan ei saa sanoa ei koskaan.

Eat for the body you want, not the body you have.

Mokasin. Ihan kaiken. Hetken ainakin luulin niin. Menin vaa'alle sydän melkein pysähtyneenä ja silmät kosteina. Pitkästä aikaa rupesin melkein nauramaan. En ole koskaan painanut näin vähää. Silti se ei riitä. Sain elämälleni taas uutta puhtia. Otan siis oman haasteeni vastaan, keho vastaan minä. Torstaiaamuun kestävä paasto alkaa huomenna sillä hetkellä kun astun kotiovesta ulos. Odotan mielenkiinnolla kumpi sortuu ensin, minä vai kehoni. En ole ennen paastonnut yli päivää. Jos torstaiaamuna olo ei ole heikko, jatkan paastoa kunnes olen taas kotona. Kotona en voi olla syömättä. On syntymäpäivänikin.
Kamala ahdistus jo viikkoa ennen. Sain hyviltä ystäviltäni lahjaksi paljon suklaata. Sain kohteliaasti hymyiltyä kun kiitin kauniisti mutta mieleni kiljui pelosta ja raivosta. Eivät he voineet tietää. Jätin ne pöydälle, muiden syötäväksi. Syöminen pilaa aina kaiken.

Thin is a skill.

Kuuntelen vatsani kurinaa ja olen pitkästä aikaa tyytyväinen. Painoni on alimillaan kuin ikinä muistan sen olleen. Vaatteet päällä punnittu. Tee rauhoittaa mielen joka kiljuu jo valmiiksi etten pilaisi taas tätäkin. En syö.

Kauhulla odotan ensi viikon viikonloppua. 18 on iso luku täyttää. Omista syntymäpäiväjuhlista ei niin helposti luistetakaan. Toisaalta olen innoissani, pääsen pitkästä aikaa leipomaan. Rakastan leipomista. Mutta näen samalla myös miten paljon rasvaa ja sokeria joudun käyttämään. Vehnäjauhot näyttävätkin turvottavilta. En halua syödä. En halua myöskään ohittaa täysi-ikäistymistäni pelkällä olankohautuksella. Tiedän pilaavani kaiken jo yhdellä puraisulla. Nälkä kasvaa syödessä.

Think thin.

Ei. En pysty edes pitämään itseäni tiettyjen rajoitusten sisällä. Tämän takia en dieettejä kokeile. En unohda sitä enää toiste. Kun saan tietyn kalorimäärän joka pitäisi käyttää tai vastaavaa on nähtävästi mahdotonta minulle saada sitä pysymään kurissa. En enää edes yritä alkaa elämään muiden ehdoilla, syön vain mahdollisimman vähän.

Kaappini on täynnä vauvanruokaa. Aikuinen ihminen joka syö kuin vauva eikä edes itse osaa kertoa itselleen milloin syödään. Ironista, mutta teen kaikkeni ettei paino enää jumittaisi paikoillaan vaan vihdoin alkaisi laskea. Vauvanruuassa on niin tarkat laatuvaatimuksetkin että on paljon parempi syödä ne vähän ateriat niitä kuin lisäaineita täynnä olevia valmisruokia, jotka ovat muutenkin annoskooltaan liian isoja ja joutavat roskiin. Löysin ehkä vihdoin ruuan jota voin syödä ilman tunnetta että suoneni tukkeutuvat.

Vain puolitoista viikkoa ja kolme kiloa. Nälkä on kaunista ja vatsan murina musiikkia.

To find yourself, you have to loose it all.

Ahdistuin aivan valtavasti siitä että tänään pitäisi syödä 600 kaloria 2468 dieetillä enkä saanut yöllä unta joten päätin vaihtaa sen Skinny girl dieettiin. Alla olevassa taulukossa on kuukauden ajalle jokaiselle päivälle oma kalorimäärä jota ei saa ylittää ja liikuntaa on harrastettava vähintään 30 min 5 x viikossa. Hedelmiä ja kasviksia saisi syödä mielivaltaisesti laskematta kaloreita mutta ajattelin kuitenkin laskea nekin, muuten menee ihan överiksi.

Tänään on mennyt jo 100  kaloria aamulla muroilla ja maidoilla. Se maito oli pilaantunutta, olisi pitänyt heittää jo pois. 100 kaloria syön kouluruualla ja 100 iltapalaksi. Ihan normipäivä. Tuntuu vähän isoilta nuo kalorimäärät joten katsotaan jos tuloksia ei näy ensi viikon punnitukseen mennessä, voisin kokeilla paljon kehuttua ABC-dieettiä, siinä voisi olla jo haastettakin.

Vedin tänään housut jalkaan pitkästä aikaa. Ihanaa huomata että ne oli väljät ♥ Selkäranka painaa tuolin kovaa selkänojaa vasten, vähän sattuu mutta kipu on kaunista eikä ilman kipua tule tuloksia.

No pain, no gain

Elämäni on kuin suuri ydinräjähdys. Kauan eläköön kaunis kaaos!

 Ehkä jonkinlaista järjestystä saan uudella 2468-dieetilläni jolle ryhdyin tänään, aloitin vain tapani mukaan ei-alusta, eli nelosesta. Enkö voi koskaan tehdä mitään loogisesti? Lisään aina mahdollisuuksien mukaan ennen kahdensadan kalorin päiviä paastopäivän, mutta kiitos koulun, kämppäkaverin ja vanhempien, ei sitä mahdollisuutta kovin usein suoda. Pelkään aivan hirveästi huomista ja ylihuomista ja varmaan kaikkia tulevia 600 ja 800 kalorin päiviä. Täytyy jäädä aina bussista pois pysäkkiä tai kahta aikaisemmin, muuten tulee todennäköisesti niin turvonnut olo ja muuta liikuntaa en oikein voi harrastaa, en kehtaa kämppiksen nähden vaikka hän hyvä ystäväni onkin. Ehkä todennäköisesti juuri siksi.

Toivottavasti saan tällä tuloksia, paino on jumittanut liian kauan paikoillaan. Säästöliekkipaholainen.

Ei auta ruoka nälkään eikä väsymys taltu levossa.

 Ihmismieli on heikko, niin heikko.Vaikka keho huutaa, huuda takaisin. Kumpi täällä määrää, sinä vai nälkä? Ahneus on kuolemansynti.

Vaaka ei suostu yhteistyöhön. Tuntuu kuin sillä olisi omat ajatukset ja se näyttää mitä se itse haluaa. Vielä näytän että pystyn parempaan, ylitän kaikki rajani ja näytän että kun jotain luvataan, se myös pidetään. Rikotut lupaukset ovat heikoille.
Ei ruoka auta nälkään, nälkä kasvaa suuremmaksi kantajaansa.

Älä sano että taivas on rajana kun kuussakin on jalanjälkiä.

Jeesus on sanonut, "rakasta vihollistasi". Minulle sanottiin, "ei nälkä ole ystäväsi". Rakastan vihollistani, rakastan nälkää. Rakastan kevyttä oloa, tuntuu kuin voisin lähteä tuulen mukana pois täältä. Yksikin puraisu pilaa kaiken, jättää jäljen sieluun, tekee haavan joka ei umpeudu. On heikkeutta antaa kehon päättää mielivaltaisesti omista teoistaan. Vain harvat kykenevät kontrolloimaan tekojaan. Ero halun ja tarpeen välillä on itsekontrolli. Toiset ovat syöneet senkin.