Tunnen vatsani kurahtavan tyhjyydestä. Tiedän voivani välttää kouluruokailut huomenna ja ylihuomenna. Voisin olla taas ylpeä itsestäni ellen jatkuvasti ajattelisi miten kerron äidilleni kuinka vaikeaa on syöminen ja näyttäisin mihin pisteeseen kehoni ja painoni on tullut. Luulenko tosissani sen helpottavan mitään? Sen sijaan että saisin tukea terveelliseen syömiseen, jonka voisin hyväksyä, minut luultavasti pakkosyötettäisiin taas lihavaksi, ällöttäväksi möykyksi joka syö ilman mitään tunteita. Teen joskus huonoja päätöksiä mutta en todellakaan voi olla niin typerä että rikkoisin tämän kaiken nyt. Mistä tämä paranemismyönteisyys kumpuaa? En halua sitä, en halua parantua, haluan olla laiha ja olemattoman pieni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti