Tunnen itseni suureksi epäonnistujaksi. Lupasin itselleni etten rikkoisi viikkorutiinejani vaikka olinkin kotona. Mutta se tunne kun äitini halasi minua ja tunsi selkärankani ja sanoi heikosti minun haihtuvan kohta olemattomiin oli niin pysähdyttävä. En kieltäytynyt mistään mitä hän sen jälkeen tarjosi, en halunnut satuttaa syömättömyydelläni. Lauantaina syöminen ei enää itkettänyt. Tänään murruin uudestaan. Tajusin miten yhdessä viikonlopussa olen paisunut taas valtavaksi. En uskaltanut enää käydä vaa'alla ennen lähtöäni, olisin ehkä pyörtynyt. Itkien tein vatsalihaksia vaikka lihakset huutaa armoa mutta tämä turvotuksen tunne on niin oksettava. Tartuin kirurgin veitseen pitkästä aikaa. En saa enää olla niin heikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti