Aika ennen perjantaita on aina ahdistava. Tiedän etten ole syönyt paljoa, ja sekin mitä olen syönyt on ollut terveellistä ja kevyttä. Silti tuntuu kuin reiteni leviäisivät. Olo ei tunnu kevyeltä ja suussa maistuu jokin rouheinen. Tuskaisen sietämätön olo. Haluaisin huutaa. Kovaa ja pitkään. Huutaa ulos kaiken paranemismyönteisyyden joka antaa luvan kaikkeen. Se ei tule kuin kotona. Haluaisin kotona olla niin kuin kaikki olisi hyvin. Mutta tiedän sen jatkuvan pahan olon tunteen joka seuraa kun syön "niin kuin kaikki muutkin". Tiedän miten lihon jos syön. En haluaisi mennä kotiin. Mutta voinko mennä muuallekaan? Naama irvistetyssä hymyssä voin taas kauniisti sanoa "kaikki on hyvin" ja potkia paranemismyönteisyyden alimpaan Helvettiin kauniiden vaakalukujen tieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti