Lopetin juuri puhelun iskän kanssa. "Sä et oo syöny mitään. Nään sen täältä asti." Olenhan. Jopa sen verran ettei nälkäkään kurni. Taistelen pääni sisässä sitä ääntä vastaan että se on liikaa. Seuraava kysymys lähes pysäyttää sydämeni. "Ethän sä syö mitään laihdutuslääkkeitä?" Sekunnin tauko jossa on sekunti liikaa. Paljastuin. Ei olisi koskaan, ei koskaan pitänyt ottaa etiketillistä purkkia mukaan äitini luo, olisi pitänyt pakata ne rasiaan tai pussiin. Mutta en olisi voinut arvatakaan että tavaroitani tutkittaisiin. Puhelun lopetus nosti jo kyyneleet silmiini. "Lopetathan polttamisen." Eihän iskän siitä pitänyt tietää. Eikä äitin. Eikä kenenkään. Mihin voin enää luottaa kotona jos kaikki kulissit kaatuu niskaan?
Kamalaa, jos omassa kotonaankaan ei voi luotttaa muihin, ettei omaa yksitysyyttä tutkittaisi!
VastaaPoistaSama tilanne täälläkin, vaikkei varmistusta olekkaan tullut täysin että äitini tutkisi tavaroitani, mutta huomaan sen silti niin selvästi. Tai sitten elän yli vainoharhaisuudessa.
Joskus on tullu harkittua että vois ostaa lukon huoneen oveen..