Poskeni sisäpinnat ovat haavoilla viikonlopun jälkeen. Taas. En koskaan opi. Syön niin että halkean, tunnen kuinka mahalaukkuni kiristyy äärimilleen, melkein repeää ja raahaudun kumartamaan posliinijumalaa. Itken mutta kohta jo syönkin lisää. Saatanan sika. Pakenen pois, suljen ulko-oven ja iltahämärään istun ulkona, poltan tupakan, toisen, ja taas uuden. Enpähän ainakaan syö. Enkä enää syökään ennen kuin pakko. Pieni ivallinen ääni kuiskailee päässäni löytäväni minut perjantaina taas keittiön kaapeilta suu täynnä. Oikeassahan se on. Mutta sen ei ole pakko olla. Tällä kertaa sanon vastaan, taistelen itseni pois. En halua enää oksentaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti