Escape.

Pelkään. Syljen taas verta enkä uskalla enää oksentaa. Joku näytti kuvan kuolleesta bulimikosta. Sen raajat oli mädäntynyt eläessä. Säikähdän ja tutkin kotona jaloissani olevia mustelmia. Onhan ne mustelmia? En jaksa enää. Joka kerta oksentaessa odotan että sydän pettää. Ei se petä. Ääni huutaa ja käskee ryhdistäytyä. Niin aion tehdäkin.

No one will see me crying.

Perun taas päivän menot ja mietin mitä ostan kaupasta. Silti päädyn taas samaan kuin jokaisena päivänä parina viime viikkona. Jokaikisenä helvetin päivänä. Yritän hillitä itseni etten juoksisi kotiovelle, silti kävelen liian hitaasti. Sisälle päästyäni revin paketteja auki. Jokainen päivä samanlainen. Kurkkuun sattuu, kieli on tunnoton. Oksennusrefleksi ei toimi enää niin kuin ennen. Voin tuntea sen kuinka hiljalleen vajoan yhä syvemälle enkä pääse enää omin voimin pois.

The dreams in which I'm dying are the best I've ever had.

Yritän oksentaa hiljaa, pesukonekaan ei pyöri enää. Ei onnistu. Äiti kysyy taas miksi oksennan, sanoo että saa puhua. Huudan enkä edes tiedä miksi. Haluan mutta en voi kertoa. En vaan voi. Jos tämä viedään pois, mitä minulle jää? Ruumiin tai mielen vauriot ei korjaudu enää. Vähintään sairas mieli jää. En pääse pakoon itseäni. Enkä pääse pakoon muita. Eikä enää edes tarvitse, kaikkihan tietää jo. Oma pieni kuplani puhkesi ja olen suojattomampi kuin koskaan ennen. Mutta voin taas ahmia koko maailman, oksentaa kaiken ulos, lihoa tai laihtua. Vittuako se muille kuuluu.

I'll be perfect or atleast I die trying.

Päivän paasto, illalla alkoholia. Seuraavana päivänä ahmimista ja oksentamista koko päivän ja taas alkoholia ilman ruokaa. Turvonneet posket, punaiset silmät. Eihän tässä näin pitänyt käydä, tämän piti onnistua. Viiniä kalliolla kivassa seurassa saattoi kuulostaa joskus kivalta ajatukselta mutta hoipertaessani toinen silmä sumeana takaisin alkoon vielä lisää hakemaan ei olo olekaan niin hehkeä. Ihmiset tuijottaa kaupassa, katsoo säälien. Keskellä viikkoa umpihumalassa eikä kellokaan ole vielä paljoa. Ahdistaa, menkää pois, älkää katsoko. Joku repäisee minut mukaansa enkä muista kotiinpaluusta mitään.

"ei noista kellään salee oikeasti mitään ees oo. mut onhan se kiva kerjää huomiota kun yhyy on niin rankkaa ja yhyy mulla on syömishäiriö ja oon cool............................. onpahan lukijoilla kivaa kun saa nauraa :D:D:D::D:D"

Blogini kävijöiden osoitteesta löysin järkytyksekseni linkin tänne ja mm. näinkin mukavaa kommenttia.

Kun rupesin pitämään tätä blogia, linkitin tätä vain "suljetuissa" piireissä toivoen tukea ja paikkaa mihin vuodattaa ajatuksia kun en sitä oikeassa elämässäni voi tehdä. En arvannut että koskaan joutuisin edes miettimään tälläistä, mutta voin sanoa että ehei, en todellakaan ota minkäännäköistä vastuuta kenestäkään toisesta ihmisestä joka sairastuu tätä luettuaan, varsinkin jos tänne päätyy tuollaisesta yhteydestä. Rakkaat hevostallilaiset ja kaikki muut jotka ette tiedä mistä luette, painukaahan hittoon, mukavaa että teillä oli hauskaa (:

Please heal me.

En kestä nähdä kyyneliä. Enkä ole valmis suhteeseen. En sellaiseen jossa toinen ei ota todesta minua ja ongelmiani. Mutta enhän minä sitä kertonut. Eihän eron syy vaan voi olla syömishäiriö. Olisinko niin huono ihminen? Nyt olen. Itken ehkä vähän mutta en tarpeeksi ollakseni vakuuttava. Anteeksi. Vika on minussa.