Kyyneeleet pyrkivät silmiini lääkärin huoneessa, nielaisen ne ja koitan muistella taas kaikkea minkä oikeasti haluan jo unohtaa. Nälkä kurahtaa vatsassa, lääkäri kuulee sen ja päätän mielessäni että lähdettyäni sieltä käyn kerrankin syömässä jossain. Niinhän ne normaalit ihmiset tekee. En käynyt.
Jaakko katsoo taas kotona lonkkaluitani ja sanoo taas kerran niitä rumiksi ja käsiä liian ohuiksi. Painan kynnet tämän kämmenselkään, niin syvälle kuin saan ja sanon ettei tarvitse koskea jos ei miellytä. Nukahdan taas tyyny märkänä, mielessä pyörii vain sanat "Ei tää oo mikään suurin pudottaja".

Osaatko elää hetkessä?

Tuijotan peilistä kasvoja jotka eivät ole minun. Elottomat, väsyneet ja tunteettomat silmät tuijottavat takaisin. Huuleni liikkuvat ja kuulen äänen. "Vittu sä olet vajonnut alas". Purskahdan itkuun, väkisin tuijotan silmiin takaisin. Lopulta vain nauran. En tiedä enää kuka olen, ajatukseni, päämääräni, tavoitteet ja unelmat vaihtuvat toisenlaiseen joka päivä.
Tuntuu kuin olisin taantunut lapseksi takaisin, opettelen elämään uudestaan, päivä kerrallaan rakennan kulissit takaisin pystyyn, mutta en edes tiedä mitä varten. Maailma pyörii oravanpyörässään enkä tiedä haluanko kiivetä takaisin kyytiin vain tippuakseni uudestaan.

Uskothan vielä ihmeisiin?

"Mulla on vähän huono olo" vaikeroin herättyäni iskälle ja pian sen jälkeen juoksen oksentamaan. Isosisko lähtee pois vessasta kysyen onko sulla huono olo? En pysty edes vastaamaan kun jo vatsahapot lentävät. Hävettää. Iskä katsoo lähes säälien ja sanoo että pitäisi syödä enemmän. En vain pysty. Vaatteet tippuvat päältäni mutta tunnen oloni vain yhä isommaksi. Näin unta että hampaani murenivat suussani, jäljelle jäivät vain veriset ikenet ja heräsin itkien. Painajaiset ajavat minut hulluksi, ne tuntuvat todelta. Pelkään että taas herään siihen että painajainen olikin totta.

"Sairaan aivot ovat nälkiintyneet"

Vatsasta kouraisee, olo on paha ja heikko, päätä särkee ja ihosta lemahtaa läpi kuoleman haju. Kuljen päivästä toiseen enkä vieläkään tiedä miksi yhä teen niin, ihmisen keho ja mieli on heikko ja kaikki kuolee lopulta.. Kaikki tuntuu niin turhalta ja merkityksettömältä, tölkki sihahtaa kun avaan sen, vedän savut keuhkoon ja maailma sumenee, kaikki on taas hetken aikaa helpompaa.

Olenko mielisairas?

Törmään oveen lonkkaluullani. Pysähdyn miettimään, mitä ihmettä. Kuulen omia ajatuksiani, olen jo aikoja sitten nimennytkin ne. Tai oikeastaan ne on esitellyt itsensä. Ne sanoo että kolisen. Luuni kolisevat yhteen ja olen ruma. Samaan aikaan ne sanovat että olen liian läski ja silti ruma enkä tiedä enää itsekään miten päin pitäisi olla. Olen isompi muita ja samaan aikaan pieni, en halua syödä mutta silti haluan. En saa ajatuksiani kuriin, painoni on siinä tavoitteessa mikä minulla oli kolme vuotta sitten mutta silti tuntuu että olen kaikkia muita isompi. Luin runokirjaani, silmiini osui lause: "Mieleni on sairas. Olenko siis mielisairas?"

And someday I can fly!

  Pelkään joka hetki, mutta en tiedä miksi koska olen viimeinkin ollut jo pitkään painossa joka oli vain kaukainen tavoite vielä parikin vuotta sitten. En ehkä ole vieläkään tyytyväinen, vaikka tiedän että joudun takaisin suljetulle jos paino alkaa kolmosella. Enkä edes tiedä haluanko sitäkään. Tuntuu vain todella kierolta että painan nyt vähemmän kuin koskaan olen kymmeneen vuoteen painanut, ja olen nyt yli 20 kiloa kevyempi kuin ala-asteen päättyessä olin ja ehkä haluan jossain taka-ajatuksissa palata takaisin lapseksi joka en koskaan ollut.

Vaa'an paino on vaatteet päällä päivällä. Ehkä vielä jonain päivänä oikeasti lennän ♥

...

Oksennan varmasti vielä ennen kuin käyn koiran kanssa ulkona, ajattelin. Niin teinkin, kaksi tai kolme kertaa, en enää edes muista. Olen taas ollut neljän seinän sisällä ajatusteni kanssa, mutta samaa tein osastollakin. Enkä vieläkään näe mitään järkeä tässä elämässä, vaikka olin yhdeksän päivää selvänäkin, ajatukset ei muuttuneet.. En enää tiedä miten pitäisi elää.