Kyyneeleet pyrkivät silmiini lääkärin huoneessa, nielaisen ne ja koitan muistella taas kaikkea minkä oikeasti haluan jo unohtaa. Nälkä kurahtaa vatsassa, lääkäri kuulee sen ja päätän mielessäni että lähdettyäni sieltä käyn kerrankin syömässä jossain. Niinhän ne normaalit ihmiset tekee. En käynyt.
Jaakko katsoo taas kotona lonkkaluitani ja sanoo taas kerran niitä rumiksi ja käsiä liian ohuiksi. Painan kynnet tämän kämmenselkään, niin syvälle kuin saan ja sanon ettei tarvitse koskea jos ei miellytä. Nukahdan taas tyyny märkänä, mielessä pyörii vain sanat "Ei tää oo mikään suurin pudottaja".