Viimeinen käynti tällä hoitajalla. Kiitän hyvästä hoidosta, voin paremmin kuin vuosiin. Tämä kiittää kyyneleet silmissä minua hyvästä työstä itseni kanssa. En oikein tiedä miten reagoisin, olen tosiaan edennyt hyvän matkan ja hoitaja on huomannut sen. Hän varoittaa siitä jos mieliala laskeekin, tiedänhän minä sen, niin monta kertaa se on koettu. Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Mutta olen saanut päivärytmiini aamupalan, välipalan ja salipäivinä toisenkin välipalan, on kerrankin posittivinen olo siitä että nyt selätän tämän pedon. Täällä määrään minä, eikä syömishäiriö.

Pääni kuhisee. Raksitan ravitsemusterapeutin paperista lähes kaikki kohdat. "Nää kohdat kuvastaa aliravitsemuksen tilaa". Tämä puhui toisesta persoonasta, samasta mistä hoitaja viime viikolla sanoi. Ehkä olen tiennytkin sen, ehkä en halua vain hyväksyä sitä. Se peto sanoo että ei aamupalaa tänään. Se sama peto käskee oksentamaan. Se peto on lähellä ja huutaa kovaa kun ruoasta on puhe tai ajatus, ja ruoka pyörii mielessäni vaikka nukun. Vaaka näytti taas alempia lukemia mutta olen ristiriitaisissa tunteissa, osaksi olen tyytyväinen ja haluan alemmas, osaksi tiedän että olen taas reippaasti alipainon puolella ja saisin syödäkin. Tunnen itseni isoksi esineeksi. Ehkä vielä joskus saan pedon olemaan hiljaa ja määrään itse.

Mä en tiedä miten päin pitäisi olla. Hoitaja kertoi taas että tilalle tulee joku uusi ja koko ajan ajattelen että tässä tää oli. Kerrankin kun olisin toivonut että hoitosuhde jatkuu, se loppuu joka tapauksessa. Muutto kuukauden, kahden sisään ei ehkä olekaan niin paha juttu, ehkä kaikki tämä oli tarkoituskin.. En enää tiedä mihin uskoa, rukoilen joka ilta mutta joka aamu herään uuteen todellisuuteen enkä tiedä missä pitäisi olla tai mitä ajatella.

Pieniä askelia

Kotiuduin viikko sitten, kolmessa viikossa ehdin laitostua jo aika hyvin. Laitosmaailma on niin turvallinen mutta ihan erilainen maailmansa. Ehdin totuttautua "normaaliin" ruokarytmiin jonkin verran mutta huomasin miten paljon kirittävää minulla on vielä, varsinkin psyykkeen suhteen. Tosin ei fyysisessäkään kunnossa kauheasti kehumista ole. Pienin askelin etenen, päätin etten nyt lähde rykimään liikaa liian nopeasti etten taas putoa kovaa ja korkealta, varsinkin kun painoa olisi tarkoitus nostaa muutamiakin kiloja normaalipainon puolelle mutta sanomattakin selvää ettei se ihan ahdistuksetta onnistu.
Sain uuden sairaanhoitajankin tänne "siviiliin", on tosi positiivinen olo ensimmäisen käynnin jälkeen, tuntuu että vihdoin saan keskityttyä oikeisiin ongelmiin aiheen sivuamisen sijasta. Pääsen käymään loppukuusta myös ravitsemusterapeutin luona, mitä odotan innolla. Kerrankin on olo että kyllä tämä vielä tästä ja saan pidettyä demonini hiljaa ja voin ottaa apua vastaan.

Vielä täällä

 Kipu on kaunista
vain jos ei tiedä muusta.
En tiedä mikä on kaunista
eikä kipukaan enää auta.

Menen nukkumaan aikaisin että päivä vaihtuisi ja nukun kellon ympäri, silti väsyttää. Raahaudun taas salille, hölkkään vielä hetken ja taas hetken. Jaloista on veto pois mutta on pysyttävä liikkeessä. Lasken päiviä siihen että pääsisin osastolle, vielä muutama päivä. Mieltäni lämmitti kysymys vieläkö olen elossa. Olen, kiitos. Kuva on vuosia vanha, ei hätää.

Uusi pohjakosketus

En tiedä miten päin olisin. Istun, nousen ylös, kävelen pienen ympyrän ja istun taas. Yhtäkkiä en jaksakaan nousta, liikkuminen tuntuu turhalta mutta tuntuu turhalta olla liikkumatta. Juon itseäni humalaan mutta oksennan kohta kaiken ulos. Naurattaa muttei naurata, itkettää mutten itke. Sain lääkäriltä kiireellisen lähetteen osastolle mutta pääsen sinne vasta kolmen viikon päästä. En näe järkeä elää mutta lupasin että elän ainakin sinne asti. Kaikki tuntuu taas jotenkin todella turhalta ja ohimenevältä. Hakkaisin päätä seinään jos jaksaisin.

Elämän tanssi.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse.
Askeleet on tutut tähän tanssiin
ja tää kuvio vie mut transsiin
jossa etenen tottuneesti,
oon opetellut liikkeet huolellisesti.
Mun askeleet on sulavia,
oikeille paikoille osuvia,
niin harkitun tasapainoisia.
Vaan ehkei olekaan,
mä pyörin yhtäkkiä kovempaa,
tanssi ei sujukaan
enkä jaksa enempää.
Yksi askel eteen, kaksi taakse.