Elämän tanssi.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse.
Askeleet on tutut tähän tanssiin
ja tää kuvio vie mut transsiin
jossa etenen tottuneesti,
oon opetellut liikkeet huolellisesti.
Mun askeleet on sulavia,
oikeille paikoille osuvia,
niin harkitun tasapainoisia.
Vaan ehkei olekaan,
mä pyörin yhtäkkiä kovempaa,
tanssi ei sujukaan
enkä jaksa enempää.
Yksi askel eteen, kaksi taakse.

All gone.

Vatsasta kouraisee. Joku puristaa sydäntä ja keuhkoja kasaan. Oksettaa ja tuntuu kuin tukehtuisin. Vilkaisen lääkärihuoneen roskista, kehtaisinko? Nielaisen kaiken, rutistan vuoronumeron ja leikin normaalia. En ole uskaltanut mennä töihin. Tuntuu kuin kaikki mitä joskus saavutin katoaa sumuun jota nyt näen. Ehkä en pystykään tähän. Pyörin sängyssä yöstä toiseen ja mietin mitä ihmettä teen väärin. Mitä tein joskus etten saa rauhaa. Luulin selvinneeni. Sairaanhoitajani vaihtui, ikävöin vanhaa. Ehkä kukaan ei nousekaan niin nopeasti niin kuin tämä sanoi. Yksi askel eteen, kolme taakse.

Mä katson peiliin,

siel on silmät mitkä tuijottaa seiniin

vähän pimeinä ja tyhjinä.

Tätäkö on elämä;

kulkea sinne mihin ei nää?

Mä en jaksa mennä ulos tänään,

mä alan ymmärtää

että mun elämä on täynnä mätää

enkä mä kuulu mihinkään.

Mä jään sisään itkemään

ja kun kaikki on ulos vuodatettu,

maailma on hetkeks suodatettu.

En mä oikeasti sitä edes pelkää,

se ei kiinnosta mua enää

vaikka se ahdistaa vähän

että niin moni esittää

tietävänsä jotain enemmän

mutta ei kukaan nää eteensä

sen enempää kuin mäkään.