Taivas itkee, minä otan mallia ja itken mukana. Yhtä monta päivää taivaan kanssa putkeen. Tämän itkun jälkeen ei näy sateenkaarta. Ei onnellista loppua vaan lohduton tulevaisuus, vain harmaata ja mustaa. Joku kysyy miksi itken. Kun vihdoin saan suuni auki huomaan tilaisuuteni menneen. Myöhemmin tajuan ettei sitä koskaan ollutkaan. Ei pientäkään hätkähdystä sanoessani itsemurha. Ehkä itkuni on kohta itketty.
Kahdeksan täyttä päivää ja hajoan taas. Petän itseni ja nollaan saavutukset. En jaksa mitään, voi kunpa en olisi koskaan syntynytkään. En uskalla nousta vaa'alle, en katsoa peiliin, enkä sovittaa vaatteita päälleni. Ne huutavat vain, ilkkuvat läskejäni. En halua meikata enkä jaksa käydä suihkussa, ei sillä läskejä eikä rumuutta peitä. Miksi kaiken piti mennä näin? Miksi jo aloitettua on vaikea lopettaa?
Olo on ahdas. Keho on täynnä, mieli tulvii yli mutta en oksenna. En fyysisesti. Tällä kertaa voin estää sen, en aio enää kumartaa posliinijumalaa. Kohta neljäs oksentamaton päivä takana, tätä ketjua en katkaise. Totuttelen syömään ja lopettamaan ajoissa. Totuttelen ajatukseen sen olevan normaalia. Ehkä tämän ei tarvitse olla ikuista. Eikä kukaan saa koskaan tietää.
