We all will die.

Revi vaan maailmasi hajalle. Ja se nauraa. Nauraa tuskalle joka on alkanut vain jatkuakseen loputtomiin. Se on kuin isku päähän enkä jaksa enää laittaa vastaan. Ei ole enää mitään väliä. Voin syödä kaiken, koko maailman. Voin oksentaa sen kaiken ulos, sisäelimet ja luut. Tuska ei silti lopu. Aivoskannaus näyttää keskisormea, sydän kituu kivun keskellä joka on tullut jäädäkseen. Niistän verta enkä jaksa huolestua. Eikö enää ole selkeitä ajatuksia? Eikö enää ole voimia päättää että huomenna paastoan? Ei ole jäljellä enää mitään kun maailma peittyy paskaan ja me hukumme sen mukana.

Enkeleitä ei meille riitäkään.

Äiti, mulla ei oo kaikki hyvin. Ääni mun päässä huutaa liian lujaa. Syön vaikka se haukkuu läskiksi. Se käskee oksentamaan. Mä en halua kuunnella sitä mutta se ei ole hiljaa. Mua sattuu kurkkuun taas, taas tuli vertakin. Sydämeen pistää, pelkään että tää vie multa vielä hengen. Mä en osaa enää elää, autatko sä mua? Ei tää johdu susta. Anteeks että musta ei koskaan tullutkaan normaalia. Anteeks että mä olen näin vaikea. Rakastathan sä mua vaikka mä olen tällänen? Rakastatko sä mua vaikka mä olen läski?

Unissani mun maailma on kaunis.

Itken käheällä äänelläni. Kurkkuun sattuu. Murenen taas palasiksi lattialle, hautaudun häpeään ja itseinhoon. Mitä kaikkea söin, en edes muista enää. Haen kirugin veitsen laatikosta. Arvet muistuttavat häpeästä, terästä saa lohtua. Kipu kertoo että vielä elän. Siivoan jäljet pöntön reunoilta, piilotan todellisen elämäni todisteet. Voin vielä hymyillä muille vaikka sisältä minua syö pimeä tuska.