I did it because you said I couldn't.

Palelen. Tuleeko kylmä sisältä vai ulkoa? Haluaisin keittää teetä, juoda lämmintä mutta en jaksa nousta. Joka soluun sattuu. Sieluun ja lihaksiin. En saa öisin unta enkä aamulla jaksa herätä. Päivät vain lipuvat ohi enkä tee mitään, en jaksa nostaa katsettani lattiasta. Haluaisin apua mutta sen pyytäminen on liian vaikeaa. Miksen voi vain myöntää pahaa oloani kun joku siitä kysyy. Itseinho vain kasvaa päivä päivältä.

I put my fingers into my eyes.

Poskeni sisäpinnat ovat haavoilla viikonlopun jälkeen. Taas. En koskaan opi. Syön niin että halkean, tunnen kuinka mahalaukkuni kiristyy äärimilleen, melkein repeää ja raahaudun kumartamaan posliinijumalaa. Itken mutta kohta jo syönkin lisää. Saatanan sika. Pakenen pois, suljen ulko-oven ja iltahämärään istun ulkona, poltan tupakan, toisen, ja taas uuden. Enpähän ainakaan syö. Enkä enää syökään ennen kuin pakko. Pieni ivallinen ääni kuiskailee päässäni löytäväni minut perjantaina taas keittiön kaapeilta suu täynnä. Oikeassahan se on. Mutta sen ei ole pakko olla. Tällä kertaa sanon vastaan, taistelen itseni pois. En halua enää oksentaa.

It's just another rainy day.

Lopetin juuri puhelun iskän kanssa. "Sä et oo syöny mitään. Nään sen täältä asti." Olenhan. Jopa sen verran ettei nälkäkään kurni. Taistelen pääni sisässä sitä ääntä vastaan että se on liikaa. Seuraava kysymys lähes pysäyttää sydämeni. "Ethän sä syö mitään laihdutuslääkkeitä?" Sekunnin tauko jossa on sekunti liikaa. Paljastuin. Ei olisi koskaan, ei koskaan pitänyt ottaa etiketillistä purkkia mukaan äitini luo, olisi pitänyt pakata ne rasiaan tai pussiin. Mutta en olisi voinut arvatakaan että tavaroitani tutkittaisiin. Puhelun lopetus nosti jo kyyneleet silmiini. "Lopetathan polttamisen." Eihän iskän siitä pitänyt tietää. Eikä äitin. Eikä kenenkään. Mihin voin enää luottaa kotona jos kaikki kulissit kaatuu niskaan?