The only way out is through everything.

Vaaka näyttää kauniita lukemia mutta peili huutaa naamaa vasten "läskiläskiläski!". Mietin itkien miksi muut saa olla läskejä peittelemättä sitä ja kehtaavat olla tyytyväisiä itseensä. Onnellisiakin ovat. Miksi juuri minä en kelpaa näin? Miksi juuri minun läskit ovat rumat? Haluaisin rikkoa peilini, se huutaa rumia sanoja, näyttää ruman ihmisen. Ruman ihmisen joka rypee itsesäälissä eikä saa edes otetta omasta elämästään. Haluan vain olla laiha. Olemattoman pieni. Kadota tästä maailmasta.

Pain feels so much better than guilt.

Turvotus. Sietämätön tunne jota en vain pääse pakoon. Olen syönyt puolet maailmasta. Mahakin on sen kokoinen. Leviän joka suuntaan ja syön vain itkien lisää. En halua syödä, en halua. Lopettaminen on vain liian vaikeaa. Miksi, miksi, MIKSI en osaa lopettaa ajoissa? Miksi syömättömyys on nyt niin vaikeaa? Haluaisin vain kuolla pois, haluan kuolla mieluummin kuin olla tälläinen turvonnut, ällöttävä ja vastenmielinen läski joka vain syö, syö ja syö. Söin itsekurini kaiken muun mukana. En halua olla tällainen.

Only I can let myself fail.

Tunnen vatsani kurahtavan tyhjyydestä. Tiedän voivani välttää kouluruokailut huomenna ja ylihuomenna. Voisin olla taas ylpeä itsestäni ellen jatkuvasti ajattelisi miten kerron äidilleni kuinka vaikeaa on syöminen ja näyttäisin mihin pisteeseen kehoni ja painoni on tullut. Luulenko tosissani sen helpottavan mitään? Sen sijaan että saisin tukea terveelliseen syömiseen, jonka voisin hyväksyä, minut luultavasti pakkosyötettäisiin taas lihavaksi, ällöttäväksi möykyksi joka syö ilman mitään tunteita. Teen joskus huonoja päätöksiä mutta en todellakaan voi olla niin typerä että rikkoisin tämän kaiken nyt. Mistä tämä paranemismyönteisyys kumpuaa? En halua sitä, en halua parantua, haluan olla laiha ja olemattoman pieni.

You can't be small if you eat it all.

Tunnen itseni suureksi epäonnistujaksi. Lupasin itselleni etten rikkoisi viikkorutiinejani vaikka olinkin kotona. Mutta se tunne kun äitini halasi minua ja tunsi selkärankani ja sanoi heikosti minun haihtuvan kohta olemattomiin oli niin pysähdyttävä. En kieltäytynyt mistään mitä hän sen jälkeen tarjosi, en halunnut satuttaa syömättömyydelläni. Lauantaina syöminen ei enää itkettänyt. Tänään murruin uudestaan. Tajusin miten yhdessä viikonlopussa olen paisunut taas valtavaksi. En uskaltanut enää käydä vaa'alla ennen lähtöäni, olisin ehkä pyörtynyt. Itkien tein vatsalihaksia vaikka lihakset huutaa armoa mutta tämä turvotuksen tunne on niin oksettava. Tartuin kirurgin veitseen pitkästä aikaa. En saa enää olla niin heikko.