Avaan silmät, älähdän ääneen ja rutistan ne samantien kiinni. Käperryn peiton alle, ei, en halua herätä, en halua nousta ylös. Oikeastaan se painajainenkin oli paljon kivempi kuin uusi koittava päivä. Koira huomaa että heräsin, mennäänkö jo ulos? Ei, mä en jaksa, mä haluan nukkua. Se hyppää sängyn laidalle, tunkee kuonon peiton alle ja nuolaisee naamaa, no moi vaan. Pakko nousta. Ilman Harua en varmaan nousisi enää. Joku tarvitsee mua vielä. Ulkona on ihan kiva ilma, teen vähän pidemmän lenkin Harun kanssa ja kotiin päästyäni mietin taas minkä takia vielä elän. Pitihän mun taas kaikenlaista, ja tekisi vain mieli ottaa peilikuvaa kurkusta kiinni ja ravistaa, ei tässä ihan näin taas pitänyt käydä.