When nothing feels alright.

Istun odotushuoneessa. Ahdistaa ja haluan pois mutta on jo liian myöhäistä kääntyä takaisin. Lopultakin nimeni mainitaan ja astun pieneen huoneeseen. Liian pieneen. Istun penkille ja pala nousee kurkkuun. En katso edessäni istuvaa naista silmiin vaan katseeni kiertää koko huoneen läpi. Kysymyksiä. Paljon kysymyksiä joihin haluan vastata mutta pala kurkussa estää lauseita tulemasta ulos ja hapen menemästä sisään. Väännän laukkuni hihnaa solmuun ja yritän hengittää, änkyttäen vastaan epäsuorasti kysymyksiin. Teen testin ja terapeutin suu loksahtaa auki. "Suosittelen psykoterapiaa". Mitä se on?

Can you hear me?

Rappio nostaa rumaa päätään. "Sä olet kutistunut kesän aikana". En ole. Tai sitten olen niin turvoksissa etten itse näe sitä. Kumpikaan ei ole hyvä. Olen niin väsynyt etten jaksa mitään. Nukun ja väsyttää vielä. En jaksaisi nousta mutta silti yritän. Näen iskää, se sanoo tietävänsä. Se puhuu liian suoraan enkä osaa vastata vaan tuijotan seinään. Pyytäisin apua mutta en uskalla.