Juoksemista älä lopeta.

Itken. Vaatteet eivät mahdu päälle. Ennen roikkuvat farkut ovat nyt tiukat. Miksi minun pitää olla näin läski? Ääni päässäni räjähtää ivalliseen nauruun. Ai miksikö? Koska syöt, senkin läski sika. Helppoa, syö niin lihot. Älä syö niin laihdut. Ihan niin kuin ennenkin. Tajuan sen itsekin. Kaukana on ne ajat jolloin paastosin neljä päivää putkeen helposti. Se oli monta kiloa sitten. Epätoivo ei auta. Syömättömyys auttaa. Liikunta auttaa. En aio olla enää läski. En halua itkeä enää peilin edessä. Haluan taas ostaa pieniä vaatteita. Huomenna paastoan.

Huuto hukkuu hiljaisuuteen, hiljaisuus huutoon uuteen.

Pieni ja heikko vastalause. "Oot päässy jo niin pitkälle. Se on jo melkein ohi. Sä hallitset sitä eikä se sua." Ei vastakaikua. Vitut minä tästä jos parantuminen tarkoittaa läskeyttä. Säikähdän melkein itseäni. Kumarran taas posliinia sormet kurkussa. Sotken vaatteeni ja itken. Kurkkuun sattuu, ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Melkein toivon että sydän jo pettäisi. Miksi olen taas tässä tilanteessa? Käsi vuotaa taas verta. En halua enää jäädä yksin.