Mä en haluaisi uskoa
mutta on pakko jatkaa taistoa,
Vaikka joku taas kuiskaa;
on elämä täynnä tuskaa.
Vaan vaaditaan mustaa,
pimeyttä missä voi valo loistaa
ja ehkä se kasvaa,
luo ympärilleen elämää
siihen missä oli vain kiveä kylmää
ja se tekee lujan perustan
siihen mihin polkuni rakennan.
Olen elossa. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan. En olisi vielä vuosi sitten uskonut sitä itsekään että olisin nyt tässä pisteessä johon olen päässyt. Peili ei enää huuda ohikulkiessani vaikka vaaka näyttää varmaan yli kymmentä kiloa enemmän kuin vuosiin. En ole käynyt edes katsomassa painoani sitten kesän. En ole vielä uskaltanut mutta toisaalta se etten tiedä ei ahdista yhtälailla kuin ennen. Olen opetellut kuuntelemaan kehoani ja jopa syön säännöllisesti. En ikinä olisi uskonut kykeneväni edes tähän. Ehkä vielä nousen kokonaan pinnan alta.
perjantai 26. elokuuta 2016
tiistai 23. helmikuuta 2016
Mä annan kynän kiitää,
en mä halua enää viiltää.
Vaikka ne sanat satuttaa
enemmän kuin terä koskaan,
ne saa mut huomaamaan
tän todellisuuden.
Ne näyttää maailman uuden
ja mä sen nään,
en tuu siihen koskaan kuulumaan.
Mä yritän selittää
mut mun ääni särähtää,
ei se toimi näin,
kuka tässä on väärinpäin?
Mut ymmärrän kyllä,
itse mä seison omalla tiellä,
aika huolella myllätyllä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)