"Please don't feed the monkeys"

Hengitän sisään. Rintaan pistää. Liikahdan. Rintaan pistää taas. Käsivarteni ovat yhtä mustelmaa kyynärpäästä alaspäin. Yhteensä 6 tippaletkun reikää ja kilo pois. En uskonut että sairaalassa voisi paastota, mutta takaisin en halua mennä. Vedän savut keuhkooni, käperryn sohvan nurkkaan ja olen melkein tyytyväinen. Olen taas pienempi kuin koskaan ennen.

You are not depressed, you are just lazy.

Sormeni ovat jääkylmät, niissä ei ole tuntoa. Tärisen peiton alla. Kuolema voisi tuntua tältä, mutta tiedän etten kuole. Enkä edes voi tai halua. En enää. Elän nyt ehkä parhaimpia hetkiä elämässäni. Mutta silti, alan tajuta tosiasian etten ehkä parannu koskaan täysin. Niinhän tämä toimii, kerran sairas, aina sairas. Vähän kuin varkaat. Kuvottavaa.
Koitan pukea päälleni mutta kaikki niin tiukatkin vaatteet putoavat päältä. Silitän kylkiluita selästäni. Saan taas käsillä sormet yhteen reidestäni. Mutta en vieläkään tiedä, onko se tarpeeksi.