.

En enää tiedä onko kaikki painajaista ja herään vielä joskus vai onko tämä oikeasti elämääni joka on vain kestettävä. Kun herään aamulla, ahdistaa valmiiksi enkä haluaisi nousta. Seinät kaatuvat päälle ja ilma tuntuu kaasulta. Olokin vastaa kaasupalloa joka vain odottaa räjähtämistä. Itkettää edes elää.

From the bottom is long way up.

Olen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen taas yksin. En selvästikään pärjää. En pääse nousemaan ylös, pelkkä käden nosto on taistelua, silti tekemisen puute ajaa ahmimaan. Eilisen jäljiltä kitalaki on vielä kipeä, tänään aion olla vahva. Olen jo pitkään pärjännyt niin hyvin.

Fucking perfect world.

Ehkä olen sekaisin, ehkä en. Mietin millaisena muut näkevät maailman, millä tavalla katsoen siitä saa siedettävän. En enää jaksa välittää että ihmiset tuijottavat ulkona käsiäni, katsokaa pois jos ette ole ennen viiltelyjälkiä nähneet. Olen liian väsynyt pitääkseni kulissit kunnossa. Haluan vain pois. Haluan nähdä sen ihmisen joka sanoi elämän olevan parasta huumetta.

"Please don't feed the monkeys"

Hengitän sisään. Rintaan pistää. Liikahdan. Rintaan pistää taas. Käsivarteni ovat yhtä mustelmaa kyynärpäästä alaspäin. Yhteensä 6 tippaletkun reikää ja kilo pois. En uskonut että sairaalassa voisi paastota, mutta takaisin en halua mennä. Vedän savut keuhkooni, käperryn sohvan nurkkaan ja olen melkein tyytyväinen. Olen taas pienempi kuin koskaan ennen.

You are not depressed, you are just lazy.

Sormeni ovat jääkylmät, niissä ei ole tuntoa. Tärisen peiton alla. Kuolema voisi tuntua tältä, mutta tiedän etten kuole. Enkä edes voi tai halua. En enää. Elän nyt ehkä parhaimpia hetkiä elämässäni. Mutta silti, alan tajuta tosiasian etten ehkä parannu koskaan täysin. Niinhän tämä toimii, kerran sairas, aina sairas. Vähän kuin varkaat. Kuvottavaa.
Koitan pukea päälleni mutta kaikki niin tiukatkin vaatteet putoavat päältä. Silitän kylkiluita selästäni. Saan taas käsillä sormet yhteen reidestäni. Mutta en vieläkään tiedä, onko se tarpeeksi.