Kirjoitan runoja. Aika harva tietää sen, ellei edes kukaan. Oksentaessani pääni on täynnä ajatuksia vaikka muuten ahmiessani en ajattele mitään. Kirjoitan ne tiivistelmänä sen jälkeen runon muotoon, sen verran kuin niitä muistan. Luin niitä tänään. Osassa oli vähän toivoa, osa taas oli uponnut syvimpiin syövereihin.
Puhuin äitini kanssa viime viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni aivan avoimesti tästä kaikesta. Tai minä puhuin, äiti kuunteli. Kerroin ettei tämä ole sen vika, näin ja kuulin suunnattoman helpotuksen äitin koko olemuksesta. Tahtoisin näyttää kirjoitelmani äitille. Mutta en uskalla, en ehkä vielä.
