Odotan että kello liikkuisi. Proteiinijauhejuoma odottaa mukissa, kylmä kahvi maistuu kurkussa. En voi vielä lähteä kotiin, en halua vielä mennä. Ehkä seuraavalla bussilla. Miksi pelkään olla kotona? Miksi turvapaikkani on vieraiden ihmisten keskellä paikassa jossa on epämiellyttävää asua tiukkojen sääntöjen ympäröimänä? Miksi en osaa sanoa ei möröille kodin kaapeissa, ruokamöröille? Nurkat on täynnä paskaa ja kun taas kotiin päästyäni alan huutamaan ettei mitään pitäisi ostaa ei kellään ole hyvä olla. Sama kaava toistuu aina ja taas löydän pääni pöntöstä suupielet suklaassa ja muruissa. Toivoisin voivani katkaista ketjun.
